Kuulin radiosta mainoksen, joka pysäytti. Kehitysvammainen suomalainen muusikko kertoi, kuinka hänellä menee hyvin, mutta kehitysvammaisella kollegalla kehitysmaassa ei. Samoihin aikoihin luin, kuinka viisi opettajaa otti ja lähti maapallon toiselle puolelle, mukanaan avustuspaketteja ja unelma tehdä maailmasta edes vähän parempi paikka. Minä taas vastaanotin valtuustossa vetoomuksen vammaisten kuljetuspalveluista.
Tänään alkaa vanhustenviikko. Kuten moni muukin päättäjä, olen lukenut monisanaisia ja tunteita herättäviä raportteja ja selvityksia vanhustenhoidon tilasta. Samaan aikaan poden huonoa omaatuntoa, kun en ehdi tarpeeksi usein vierailla iäkkään mummani luona. Sanonta suutarin lapsilla ei ole kenkiä on sekin ehtinyt jo konkretisoitua. Nyt jo nauran tilanteelle, kun kunnallisvaalien alla hoidin lapsia kotona ja tein samalla vaalityötä. Työn alla oli vaaliohjelman lähiruokakirjaus, kun samaan aikaan lämmitin lapsille einespinaattilättyjä mikrossa. Silloin tuli itku.
Elämä on valintoja täynnä. Tarvitsemme heitä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä ja likaavat kätensä auttaakseen hätää kärsiviä. Yhtä paljon tarvitsemme kuitenkin myös heitä, jotka perehtyvät papereihin, etsivät epäkohtia ja tekevät tärkeitä päätöksiä, jotka mahdollistavat inhimillisen elämän jatkumisen huonoinakin aikoina.
Näin vaalien alla sitä joutuu ja saa miettiä, miksi teen tätä hommaa. Miksi väännän ja yritän ymmärtää. Olen poissa kotoa, karsin liikunnasta, enkä ehdi ystävän luo kylään. Tällaisena kauniina syyssunnuntaina voisi vaikka pistää eväät reppuun ja lähteä laavulle laskemaan ohilentäviä lintuja. Tai sitten voi kaivaa esiin monisataasivuisen esityslistan, tyhjän paperin kolumnin kirjoitusta varten tai suunnitella vaalistrategiaa puolen vuoden päähän.
Eivät nämä tietenkään ole täysin toisiaan poissulkevia tekemisiä. Vienhän minä lasten vanhoja vaatteita keräykseen niitä tarvitseville, lahjoitan kuukausittain rahaa järjestöille ja osallistun tempauksiin. Enemmän osallistumisen estää kuitenkin aika, sen rajallisuus.
Missä se oma paikka sitten on? Haluan auttaa ja vaikuttaa, olla hyödyllinen. Tulisiko tehdä enemmän lähipiirissä? Vaikutanko sittenkin enemmän kasvattamalla omia lapsia kotona tai töissä oppilaita ohjatessa? Olisiko minusta enemmän hyötyä paikallisissa avustusjärjestöissä? Vai olisiko julkisilla sanomisillani kuitenkin jotain merkitystä? Voisinko saada jotain pientä liikettä jossain aikaan?
Kolumni Eparissa lokakuussa 2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti